sunnuntai 26. elokuuta 2007

Verenpisara

Tänä vuonna on sydämelleni langennut kaksi suurta surua, raskaita kuin hautakivet. Toisessa on nuoruudenrakkauteni nimi, ja toisessa nimetön toive. Heidän muistokseen laskin puikoille minun vereni pisarat:


Malli: Mielityn kaunis Kellokukka
Lanka: Vivaldia 100 g ja pätkä Kitten Mohairia
Puikot: 5,0

Lanka loppui kesken, mutta ei sen väliä. Neuloin surureunuksen eri langalla.


Pahoittelen kuvien kehnoa laatua. Valo väheni ja hiipui kesken kuten tekivät elämät.


Hannaliini ilahdutti minua tällä:


... ja onpa hänenkin tikkuvakkansa inspiroinut minua mm. veljen pipan nurinperintekoon. Olen laiska antamaan yksilöityä tunnustusta, joten jääköön se nyt ja vaihtukoon yleiseen kiitokseen kaikille tikunliikuttelijoille. Luotte ympärillenne iloa ja inspiraatiota yhtä tiuhaan kuin silmukoita.

7 kommenttia:

Liinu kirjoitti...

Herkkä sydänsuru. Puhuu puolestaan.

Lankakomero kirjoitti...

Kaunein Kellokukka-huivi, jonka olen nähnyt!

möhönasu kirjoitti...

Todella kaunis huivi! Eri värinen reunus kruunaa tuon huivin...kaunis :)

Silmukatti kirjoitti...

Oi kuinka herkkä ja koskettava huivi, todella onnistunut!
Olen itse harkinnut aloittaa suruneuletta jonne omaa surutyötä voisi neuloa silmukka silmukalta.
Tuo Vivaldilanka on upean värinen, nimi kuullostaa itselleni vieraalta, kenen valmistamaa se on?

Jaana kirjoitti...

Kaunis suruhuivi! Voimia!

Sanni kirjoitti...

Upea huivi! Toivottavasti suru lientyi neuloessasi edes hitusen verran.

Maaru kirjoitti...

Huivi ei oikein pääse oikeuksiinsa näin suttuisissa kuvissa. Vivaldi on Garnstudion lankaa ja vaikka se on koostumukseltaan melko muovista (43 % mohairia, 27 % akryylia ja 30 % polyesteria), niin oivaa huivilankaa kuitenkin. Garnstudion lankoja ei juuri enää muualta kuin nettimyynnistä saa; Tampereella ainakin kaksi lankaliikettä on lopettanut sen myymisen.

Minulta kesti kauan ymmärtää ja hyväksyä, ettei surua koskaan voi kokonaan kumota tai tyhjäksi tehdä. Sen taakka vajuu kyllä ajan myötä, mutta rippeet jäävät sydänalaa hiertämään. Vitkaan niiden kanssa oppii sitten elämään. Murheen kanssa ei ole kiire; vaikka kuinka teutoisi ja touhottaisi, ei suru katoa - kuten eivät katoa kuolleetkaan. He vain vaihtavat viittaa ja olomuotoa, ja kulkevat haltijoina mukana. Minä uskon niin, joku toinen toisin. Jälkeenjääneillä on erilaiset keinot selviytyä päiviensä päähän.